6. viikko operaatiosta alkaa

Viikko sitten ajattelin, että nythän tämä kuntoutuminen alkaa alun hitauden jälkeen edistyä tosi hyvin. Tuntui, että kävely on melko sujuvaa ja polven liikkuvuus paranee joka päivä pikkuisen.

Yksi harjoituksista on kyykistys ensin 60 astetta ja nyt jo 90 astetta polvia koukistaen. Päätin tehdä sitä katkomalla sirpillä kukkapenkistä perennoja. Se onnistui miusta oikein hyvin ja oli mukavaa olla ulkona, kun sääkin oli syksyisen raikas. Vajaa tunti sitä hommaa oli kumminkin riittävästi. 

Kokeilin myös jalan nostoa kilon paino nilkassa. Istuin tuolissa ja nostin jalkaa vaakatasoa lähelle pitäen reiden tiiviisti alustalla. Se liike ei tuntunut oikein mukavalta, vaan jotenkin niveleen tuli liikaa venytystä. Lopetin lyhyeen kokeiluun sillä kertaa. Illalla demonstroin puolisolle, miten jalkani menee hienosti miltei yhtä koukkuun kuin toinenkin.

Kaksi seuraavaa päivää olivat tosi kurjia. Tuntui kuin nivelessä olisi ollut jotain pois paikoiltaan tai jotenkin hankauksissa. Aloin heti syytellä itseäni. Teinkö jotain liikaa tai jotain epäsopivaa? Luin kaikki saamani ohjeet jälleen kerran läpi ja huomasin, että ihan oikein olin ohjeita noudattanut.

Päätin sitten pitkästä aikaa ottaa yöksi särkylääkkeen ja oikein Pancodin. Järkeilin, että se voisi saada polveni rentoutumaan. Jos siellä olisi jotain hankauksissa, rentous voisi päästää sen irti. Ja niin se tekikin. Seuraavana aamuna käveleminen oli taas sujuvampaa.

Soiteltiin fysioterapeutti ystäväni kanssa ja kerroin polven viime vaiheista. Ystäväni antoi miulle uuden käsitteen, healing peak. Suomeksi sille kuulemma on vaikea löytää hyvää käännöstä. Tarkoittaa jotain sellaista, että suoraviivaisesti etenevän toipumisen jossain vaiheessa tulee sekä fyysinen että mielen ”takapakki”, jolloin meinaa vallata epäusko. Eikö tämä nyt paranekaan, mikä tässä nyt oikein jumittaa ja teinkö jotain väärin, olivat miun ajatuksiani. Jotenkin siinä kai mieli ja keho hakevat tasapainoa ja sitten taas homma edistyy. Näitä kohtia toipumisessa voisi ystäväni mukaan tulla vielä myöhemminkin.

Tuntui mukavalta uskoa tuohon ajatukseen. Selitys tasanteeseen olikin luonnolliseen toipumisprosessiin kuuluva juttu. Meneekö se sitten vähän niin kuin lasten kehittyessä? Välillä mennään kovaa vauhtia eteenpäin ja sitten on tasannevaihe, joskus takapakkiakin.

Nyt toipumisessa mennään taas eteenpäin. Tällä hetkellä polvi tuntuu oikeastaan aika mukavalle. Epämukavuus on pohkeessa, joka ahkerasta venyttelystä huolimatta tahtoo krampata. Pohjelihas on ihan pinkeänä. Mobilaattia siihen olen hölvännyt ja itse hieronut. Ylihuomenna on fysioterapia. Toivotaan, että siellä keksitään jotain lievitystä pohkeen jumiin.