Tule apuun!

Ajattelen kauhulla tilannetta, jossa olisin ihan yksin ilman turvaverkkoa. Kyllä tuntisin itseni avuttomaksi. 

Onko asia ihan niinkään?

Nyt miulla on ympärilläni perhe, sukulaiset ja ystävät, jotka tarjoavat apuaan ja joilta voin sitä vapaasti pyytää. Heti tapaturman sattumisen jälkeen tarvitsin apua vieraalla paikkakunnalla kyydin ja hoitopaikan valinnan suhteen. Kotimatka junalla sujui myös helposti ystäväni avustuksella.

On helppoa luottaa ystävien apuun. Mitä, jos olisin ollut reissussa yksin tai vieraassa maassa ilman tietoa toimintatavoista ja pahimmassa tapauksessa ilman yhteistä kieltä?  Voi miten avuttomaksi tällainen pieni asia olisi miut saanutkaan.  

Ja nyt yhtäkkiä muistankin, ettei siitä ole paria vuottakaan, kun olin kiinalaisessa sairaalassa Lhasassa vuoristotaudin kourissa. Silloin olin oudossa tilanteessa aika sairaana ilman kielitaittoa ja käsitystä hoitoprotokollasta ja –kulttuurista. En tosin ollut siinäkään tilanteessa täysin yksin tai tietämätön, mitä ympärilläni tapahtuu. Tiibetiläinen tulkki käänsi lääkäreiden puheita kiinasta englanniksi ja suomalainen sairaanhoitajaystäväni valvoi vieressäni hoidon toteutumista. Olin ihan valmis luottamaan täysin ympärilläni oleviin ihmisiin ja heidän antamaansa apuun.

Onko se kuitenkin niin, että tilanne selvittää itse itsensä. Apua tarvitessaan on kiitollinen siitä, mitä kulloinkin on saatavilla. Erityisesti, jos on riittävän kipeä. Silloin käy kaikki.

Perusolettamukseni taitaa olla, että ihmiset ovat hyviä ja tahtovat hyvää. Ja niinhän sen pitää ollakin. Vai onko kyse siitä, että perusluottamukseni on kunnossa, koska olen saanut enimmäkseen hyviä kokemuksia ihmisistä. Vai toisinpäin.

Kaksi jalkapotilasta hoitaa toisiaan

Oli, miten oli. Olen iloinen, että ympärilläni on ihmisiä, joihin voin turvautua. Oman ydinperheen apua pidän itsestään selvänä, ehkä liikaakin, koska kuopus jo ennätti kapinoida. Puolison olleessa matkatöissä eläkkeellä oleva ystäväni tuli hoitamaan minua ja tyttärien lemmikkejä. Sukulaiset poimivat kaksi ämpäriä puolukoita, ystävät toimittivat kotiin kantarelleja ja mustatorvisieniä sekä savusiikoja. Olen saanut monenlaisia muitakin avoimia avuntarjouksia. Kaikesta tästä olen kiitollinen.

On mielenkiintoista huomata, miten pieni tapaturma saa aikaan monenlaisia ajatuksia. Kyse on kuitenkin vammasta, joka todennäköisesti paranee aikalailla hyvin kuntoutuksella muutamassa kuukaudessa. Tilanne on tietenkin aivan toisenlainen synnynnäisissä tai pysyväluonteisissa vammoissa tai vakavissa sairauksissa. Miulle annettiin nyt tällainen harjoitus tässä elämänvaiheessa.

Huomaan mieleeni tulevan erilaisia ajatuksia avuntarpeesta ja avun saamisesta. Mikäli olisin ilman turvaverkkoa oleva yksinäinen ihminen, voisinko luottaa yhteiskunnan apuun?  Joutuisinko anelemaan, olemaan vaativa tai pärjäämään omillani? Ajaisinko taksilla kauppaan ja miten selviäisin taloudellisesti?

Kenties ajatukset saavat miut toimimaan jotenkin toisin suhteessa lähimmäisiini, ehkä ne karistavat miusta pois jotain turhaa tai parhaimmillaan rikastavat minua jotenkin. Ehkä ne lisäävät rakkaudellisuutta itseeni ja muihin. Jospa ne valaisevat positiivisen riippuvuuden näkymää uudella tavalla ja ymmärrykseni lisääntyy.

Teki mieli kuunnella Pave Maijasen Pidä huolta ja se kuulosti ihan yhtä hyvältä kuin 1980-luvun alussakin. 

Ehkä näitä on turha miettiä. Luotan kuitenkin elämässä siihen, että ”asioilla on taipumus järjestyä” ja, että ”kaikki käy niin kuin käy”.  Niin se on tähän saakka mennytkin!